Tulehduskierteet, niin eläimillä kuin ihmisilläkin, pistävät miettimään, miksi vaihtoehtoisia toimintamalleja aletaan pohtimaan vasta, kun kemiallinen lääkitys on jatkunut kuukausitolkulla?
Eläinten hengitys- ja virtsateiden tulehdusinfektiot ovat olleet varsinainen riesa kylmän kostean talven aikana. Useat koirat ovat kärsineet kumeasta köhinästä ja oksennelleet suhteettoman suuria määriä limavaahtoa saamatta sitä kunnolla pois nenäonteloistaan. Tukkoista tilannetta ei helpota se, etteivät koirat syystä tai toisesta osaa tässä tilanteessa hengittää lainkaan suun kautta. Pahimmillaan hajuaistin hävittyä ruoka ei maistu ja voimat uupuvat nopeasti neste- ja ravintohukkaan – varsinkin, jos kuumeilu pääsee valloilleen. Levon ja tukihoidon lisäksi olisi todella tärkeää pitää koko lauma, oireilevista oireilemattomiin yksilöihin, poissa treeneistä, koirapuistoista ja ryhmätapaamisista vielä viikon oireilujen loppumisen jälkeenkin. Kylmettymisestä johtuviin virtsatievaivoihin herätään usein vasta kun sukat kastuvat pissaan sisällä kävellessä tai lumeen jää punainen vana koiran jäljiltä. Pennut ja vanhat koirat, sekä pohjavillattomat rodut kylmettävät itsensä häkellyttävän helposti myös kuluneen talven kaltaisissa kylmän kosteissa viimoissa kulkiessaan, saati jos niiden kanssa seisoskellaan loskaisessa lumessa tuttujen kanssa jutustellen. Selän ja vatsan alueiden suojaaminen kylmältä ja märältä viimalta on yhtä tärkeää koirille kuin meille ihmisillekin.
Homeopaatin ja eläinhomeopaatin työssäni olen monesti miettinyt, milloin usko kehon omaan paranemiskykyyn jyrättiin kemian jalkoihin? Missä päätettiin, että keho ei voi olla tunteva, reagoiva, toimiva kokonaisuus, joka pystyy korjaamaan itseään oikea-aikaisin minimaalisin impulssein, vaan tarvitsee vasaran ja täryporan kaltaista kohtelua? Mikä on se logiikka, joka odottaa keholta sairauden kohdatessa olympiatason urheilusuoritusta heti alkumetreiltä, sen sijaan, että kuntoa lähdettäisiin kasvattamaan vaiheittain vaatimustasoa nostaen? Vaatinee vielä jokusen sukupolven, ennen kuin pääsemme terveydenhuollossa siihen tilaan, että sairauden kohdatessa kehoa tuettaisiin ensin mahdollisimman lempein keinoin synnyttämättä lisää sivu- tai haittavaikutuksia. Jos tämä ei tuottaisi toivottavaa tulosta, jatkettaisiin vahvemmilla kemiallisilla lääkityksillä. Näin toimien saataisiin kehon elinjärjestelmiä vahvistettua niin, että ne tilanteissa, jossa kemiallista lääkitystä tarvitaan, kestäisivät kemiallisen painolastin paremmin ja reagoisivat nopeammin ja pienemmin lääkemäärin. Tästä hyötyisivät kaikki: potilaat nopeampina paranemisaikoina, lääkärikunta vähentyvinä paineina ja potilasjonoina, kansanterveys vähenevänä antibioottiresistenssinä, kansantalous pienentyneenä hoitokustannuksina, yritykset vähentyvinä sairauspoissaoloina,…; ainoa ei-tyytyväinen ”kärsijä” olisi sairastamisella ratsastavat lääkefirmat.
Sama trendi ja toimintamallit pätevät yhtälailla ihmisten kuin eläinten terveydenhuoltoon. Valitettavan usein omistajat heräävät kyseenalaistamaan antibioottien suotuisaa vaikutusta erilaisissa toistuvissa tulehdustiloissa korvaongelmista hengitysteihin ja virtsatieongelmiin vasta viidennen tai kuudennen toistaan voimakkaamman ja pidemmän antibioottikuurin jälkeen. Usein tässä vaiheessa eläimen vointi on jo muutoinkin heikentynyt, ruokahalu ja vatsantoiminta herättää huolta, närästää, maksa- ja/tai munuaisarvot ovat kohonneet, ja kierre on valmis. Tämä kaikki olisi suurelta osin vältettävissä hyvälaatuisen ravinnon, riittävän levon ja tilanteen mukaisen aktiviteetin mitoittamisella sekä immuunipuolustusta lisäävien ravintolisien käytöllä yhdessä homeopaattisen tuen kanssa.
Homeopaatin työssäni olen huomannut, että kehot ovat yhä, kaikesta kemiallisesta painolastista huolimatta, käsittämättömän taitavia ja nopeita eheyttämään epätasapainossa olevia elinjärjestelmiä hienovaraisen homeopaattisen hoidon tukemina. Niin eläinystäviemme kuin meidän ihmisten kehoissa asustaa yhä suuri parantava viisaus, jos vain annamme sille mahdollisuuden!