Harmittomalta vaikuttanut loukkaantuminen pisti joku vuosi sitten kevään ja kesän aikataulut uusiksi. Yhtäkkiä olikin kasapäin aikaa tehdä asioita, jotka oli siirretty tuonnemmaksi ”sit kun” –aikakauteen. Mikä olisikaan parempi tapa odottaa toipumisen pääsemistä käyntiin kuin paneutuminen lukemattomien kirjojen antoisaan maailmaan.
Alla oleva pieni katkelma, oletettavasti 1800–luvun alkupuolelta, sanoo kaiken olennaisen eläinten homeopaattisen hoidon perusteista. Samuel Hahnemannilaiseen tapaan tekstinpätkä ”vangitsee” lukijansa palaamaan siihen aina uudelleen ja uudelleen – ja joka kerta siitä oivaltaa jotain uutta, syvempää – aivan kuten homeopatian perusteoksesta Organonista.
”An animal knows nothing of pretence, nor does it – like man – exaggerate its expression of pain, or hide its feelings and invent symptoms that do not exist. Man is so often swayed one way or the other by this, being ruined by his upbringing, rotten in his morals, or driven by his passions. It is immediately obvious that everything the animal reveals of its disease through symptoms is indeed a true expression of its inner state, and the pure, true image of the disease. In a word, animals can be cured just as safely and surely by the homeopathic method as human beings can.
This much for today, then with the signal set at least for an effective way to rid our domestic animals that mean so much to us of their diseases. For those poor creatures, unable to call their tormentors to account, also deserve the compassion of every human citizen.” (Insights into Veterinary Homeopathy by Peter Gregory: From Samuel Hahnemann’s lecture entitled “The Homeopathic Healing Art of Animals” to the Leipzig Economic Society around 1813)
Olen usein hämmästellyt eläinten suorastaan uskomatonta toipumiskykyä toinen toistaan vakavammista tiloista. Heti lääketokkurastaan selvittyään he pyrkivät itsepintaisesti jaloilleen ja liikkeelle. Ponnistelusta väsähdettyään he käpertyvät tyytyväisinä lepäämään, kunnes taas lähtevät liikenteeseen entistä ehompina. Usein eläimet ovat, ainakin omasta mielestään, miltei täydessä iskussa heti leikkausta seuraavana päivänä, eivätkä ymmärrä lain heille asetettuja tila- ja liikkumisrajoitteita. Toki kyseessä on osin lajityypillinen käyttäytyminen, jota ikivanha geeniperimä ohjaa. Toisaalta koirat erittävät liikkuessaan hyvänolonhormonia, paikallaan ollessa taas joutuu kuuntelemaan mahdollisesti kovenevaa kipuilua ja kolotusta. Heikkouden näyttäminen puolestaan saattaa johtaa saalistajat kimppuun huolimatta siitä, että lemmikeillämme ei tällaista uhkaa varsinaisesti enää olekaan.
Miksi ihminen ja eläin toipuvat eri tahtiin?
Olen miettinyt, miksi ihmisten toipuminen vastaavista tapahtumista ja vammoista kestää usein niin paljon kauemmin. Ovatko kudoksemme ja elimistömme omat korjausmekanismit ylipäätään todella niin paljon heikompilaatuisia kuin eläimillä? Ovatko kiputuntemukset todella niin erilaiset, että ihmisen täytyy maata paikallaan jopa viikkotolkulla toipuakseen vastaavasta toimenpiteestä kuin esimerkiksi koiramme? Vaikka liike onkin lääkettä, voisiko ollakin niin, että vaadimme eläimiltämme liikaa ja ”unohdamme” ottaa heidän kipu- ja toipumisajan riittävällä hartaudella vain sen takia, että ”ne ehdottomasti haluavat päästä (laumansa) mukaan (lenkille, autoon, treeneihin,…)?” Maltammeko oikeasti rauhoittaa tilanteet ja ympäristön niin, että eläimemme saa tarvitsemansa toipumisrauhan ja maltillisen kuntoutuksen ilman ennenaikaisia riehakkaita kirmauksia pallojen ja oravien perään? Osaammeko omassa kärsimättömyydessämme antaa harrastus- ja kisakumppanillemme senkin kudosten ja elimistön vaatiman lepo- ja kuntoutusajan vai vievätkö omat viettimme meidät ”kunnian kentille” turhan ripeästi kestävän paranemisen saavuttamiseksi?
Voiko eläimemme tai omalla sairastumisellamme ollakin jokin suurempi viesti tai tarkoitus, jota emme vain ehdi tarkastella normiarjen kiireissä? Toimiiko kehomme tiedostamattamme alitajuisesti toivomaamme suuntaan jollakin ei vallassamme olevalla aikajänteellä? Nämä mietteet tulivat pakostakin mieleen keväisen tapaturmani myötä. Olinhan joskus talvella ohimennen miettinyt, että kirjahyllyä koristavien lukemattomien kirjojen lukemiselle pitäisi löytää jostain hieman aikaa. Paria päivää aiemmin sain kortin, jossa sanottiin ”Välillä on tärkeää vain istua hetki ihan rauhassa.” Muutama tunti ennen tapahtumaa mietin kehoni ja lihasteni olevan hieman väsyneen tuntuisia – siispä läksinkin vain rentouttavalle pikku käyntilenkille ilta-auringon paistaessa.
Tapaturma todellakin pakotti pysähtymään ja antoi oivan mahdollisuuden tutustua kivun ja toipumisen prosesseihin ja siihen, kuinka hienosti homeopaattiset lääkeaineet auttavat kehoa selviytymään akuuteissa tilanteissa. Samalla se soi aikaa tarkkailla oman lauman käyttäytymismalleja silloin, kun rutiinit menevät totaalisen uusiksi. Ensihuolestumisesta toivuttuaan koiralaumani suorastaan rakasti uutta rytmiä. Rauhoitutaan paikalleen ilman pienintäkään kiirettä, vallataan sohva porukalla, hengitellään samaan tahtiin ja vain toivutaan yhdessä. Vaikka moni arkirutiini sai jäädä pitkälle tauolle, oli tapahtumaketjulla kaiken kaikkiaan varsin rauhoittava vaikutus – oli vaan pakko pysähtyä ja nauttia keväisestä linnun laulusta antoisa kirja kädessään. Jos ajatukset kerta ohjaavat toimintaamme ja synnyttävät tunnetilojamme – miksi jäädäkään ihmismäisesti suremaan tapahtunutta, kun voi yhtä hyvin suunnata ajatuksensa eläimellisen kiitollisena tähän hyvään hetkeen juuri nyt.
Ilman taitavaa kirurgia ja varsin intensiivistä tassuterapeuteilla höystettyä homeopaattista tukihoitoa toipumisprosessi tuskin olisi edennyt käytännössä ilman kemiallisia kipulääkkeitä. Matkaa on toki vielä taitettavana ennen täyden toiminnallisuuden saavuttamista ja malttia tarvitaan kuntoutuksenkin aikana, ettei itsekin sorru ylilyönteihin ennen aikojaan. Tassuterapeuttien työ jatkuu, kunnes kavioterapeutit pääsevät jälleen avuksi. Asiat etenevät ja hoituvat myös hitaammalla tempolla, kun hengittämiselle antaa aikaa ja muistaa nauttia jokaisella solulla juuri tästä ainutlaatuisesta hetkestä.